© 2016 Viihde & Vuorovaikutus

 

The Islanders

 

– Olimme kerran loppukesästä 1961 kundi­ ja mimmiporukla menossa Lauttasaarenpohjoiskärkeen, Kaskisaaren vastapäiseen rantaan. Minulla oli silloin kitara mukananija kun jostain alkoi kuulua sähkökitaran soittoa, ajattelin että tämä ei voi olla totta,joku soittaa sähkökitaraa. Soitto kuului erään kerrostalon parvekkeelta, jossa yksikaveri istui soittelemassa. Onneksi porukassamme oli frendi, joka asui viereisessäkerrostalossa ja kun ainakin jotenkin tunsi soittajan, niin alkoi sitten jutella tämänkanssa. Parvekkeella sähkökitaraa soittava kaveri oli Stig Selin, joka pyysi meitätulemaan ylös.

– Stig oli kesätöissä ja oli ostanut ensimmäisestä palkastaan itselleen Höfnersähkökitaran. Osasin silloin jo vähän soittaa näitä Shadowsien biisejä, niin siinä

vähän sitten kevyesti kokeilimme ja päätimme perustaa bändin. Ongelmanahan olivaan se, ettei meillä ollut basistia, eikä rumpalia. Eikä minulla sähkökitaraa.Sovimme, että minä alan kotona ”ruinaamaan” kitaraa ja kerroin tuntevani eräänsamassa porukassa liikkuvan kaverin, joka oli sillä hetkellä Amerikassa opiskelemassa,mutta tiesin ajankohdan, jolloin hän palaisi Suomeen. Kerroin myös Stigulle tämänkaverini olevan vähän varakkaammasta perheestä ja olleen mainostoimistossasupparina. Hänellä voisi olla rahaa, joten pannaan kaveri ostamaan basso. Kun KajWallin palasi Amerikasta huhtikuun viimeisenä päivänä 1962, ilmoitin hänelletavatessamme viikkoa myöhemmin, bändin perustamisesta ja sanoin ettei ollutsoitinvaihtoehtoja, hänen piti ostaa basso. Kaiju hankki kesällä itselleen basson jaminä olin hieman aikaisemmin saanut kitaran, Höfner Stratocasterin. Tätä ajankohtaavoidaan pitää bändin syntymäpäivänä.

– Kotona olin kertonut äidille, että bändiin pitäisi saada jostakin vielä rumpali. Äitinitunsi Hasse Wallin äidin ja oli vieraillessaan heidän kotonaan Päivärinnankadullanähnyt asunnossa rummut. Rummut olivat Hassen. Hän oli 12­vuotiaasta asti soittanutpartio­ ja jazzrumpalina. Otin välittömästi yhteyttä Hasseen, joka jazz­suuntauksistaanhuolimatta lupasi tulla mukaan bändin harjoituksiin. Hassella oli täysi rumpusetti, jokaoli kova juttu. Hän oli bändiin mukaan tullessaan vasta 14­vuotias.

– Heti, kun omassa porukassa tuli kaikkien tietoon, että meillä oli bändi, niin ErkkiTouri ­niminen kaveri ehdotti bändin nimeksi The Islanders, koska olimme Hassealukuun ottamatta kaikki Lauttasaaresta. Ja se hyväksyttiin heti koko porukan kesken.

– Stigu Selin kävi Liisankadulla Svenska Luceumia eli Revania ja hänen kaverinsa OffeNyblin toimi tuolloin koulun teinikunnan puheenjohtajana, joten treenikämppä

järjestyi Offen myötävaikutuksella koulun valtavasta kellaritilasta. Siellä bändimmealkoi harjoitella loppukesästä 1962 ja käytännöllisesti katsoen aina kun vaan oli aikaa,niin me olimme siellä. Viikonloppuisin menimme sinne koko päiväksi. Pyysimmekotoa ruokarahaa ja kävimme Kolmessa Liisassa syömässä paistettua makkaraapaistetuilla perunoilla, todella terveellistä ravintoa! Bändikamat saimme säilyttääpysyvästi koulun kellarissa, eikä niitä tarvinnut välillä roudata mihinkään.Ensimmäinen bändimme oppima biisi oli nimeltään ”Perfidia”, jonka oppiminensoittamaan virheettömästi otti aika koville. Se oli sellainen täyttymyksen hetki ja senjälkeen kaikki jotenkin helpottui ja aukesi.– Ostimme Shadowsien singlejä ja hankimme Fazerilta Shadowsien nuottivihkon, jossa

oli useampia biisejä ja ne oli kirjoitettu yksi yhteen, kuin mitä levyltä oli kuultavissa.Huomattavan hyvät nuotit. Emme me osanneet nuotteja juurikaan lukea, mutta niistäoli apua, kun opetteli biisejä levyltä. Korvakuulolta meidän soitto etupäässä tapahtui.Kaiju oli meistä ainoa, jolla oli entuudestaan musiikillista koulutusta. Hän oli ottanutpianotunteja ja soittanut hanuria.– En enää muista, minkälaiset olivat aivan ensimmäiset äänentoistolaitteemme, mutta

aika nopeassa tahdissa ryhdistäydyimme ja rakensimme itse ensimmäisetkovaääniskaapit. Ne olivat upeat, Metsovaaran kankaalla verhoillut. Samassa talossajossa asuimme, oli erään kaverini isäpuoli, joka oli ammattikoulun opettaja, tehnytitselleen varmastikin kokeilumielessä transistorivahvistimen. Siihen aikaanhanpuhuttiin vaan putkivahvistimista. Jostakin syystä hän ystävällisesti antoi sen minunkäyttööni ja laitehan toimi todella hyvin. Sen ainoa huono puoli oli, että kun laitteellasoitti vähän liian kovaa, niin se teki yhtäkkiä lakon. Eli oli ehkä minuutin hiljaa jarupesi sitten taas toimimaan. Piti olla aika tarkkana, ettei äänenvoimakkuus ollutsäädettynä aivan maksimille. Vahvistimessa oli erittäin hyvä ja puhdas soundi,verrattuna esimerkiksi Stigun italialaiseen Geloso­putkivahvistimeen, jossa oli paljon”nuhaisempi” soundi.– Kaijun sisaren mies järjesti meille jollakin tavalla Dynacorin Eminent vahvistimen ja

nauhakaikulaitteen. Tämä oli merkittävä parannus aikaisempaan soundiin, kun Stigusai käyttöönsä nauhakaikulaitteen ja Kaiju Eminentin bassovahvistimen. Siinävaiheessa meillä oli jo aika hyvät soundit. Soittimet olivat kaikki saksalaisvalmisteisiaHöfnereitä, kunnes Stigu osti myöhemmin Tampereelta Veneskosken musiikista,lähellä rautatieasemaa sijainneesta pienestä musiikkikaupasta, Fender Stratocasterin.Se oli ainoa paikka, mistä sai ostaa Fenderin kitaroita ja Fenderin vahvistimia. Sieltähaimme junalla Tampereelle edestakaisin matkustaen, bändimme ensimmäisenStratocasterin. Kitaralaukku oli Tampereelta takaisin tullessa sylissämme koko matkankansi avattuna. Olimme tietysti aivan lumoutuneita näkemästämme ja koskettelimme

kitaraa varovasti. Kaiju osti hieman sen jälkeen PSO:lta Burnsin 6­kielisen basson.Sillä on mm. soitettu ”East Virginian” kuuluisa bassoraita.

– Ensimmäinen keikka meillä oli Kruunuhaan Kauppakillassa, jonne kannoimmetreenikämpältämme kaikki soittimet ja laitteet. Seuraavalle keikalle menimmejoHelsingin kaupungin sinisellä bussilla. Takasilta täynnä bändin kamoja. Kovin montaabiisiä ei ohjelmistoomme siihen aikaan vielä kuulunut; ”Perfidia”, ”Django” jamuutama Shadows­biisi, kuten ”FBI”, ”Shadoogie”, ”The Savage” ja ”Kon­Tiki”. Jotensamat biisit oli pakko soittaa keikan aikana läpi useampaan kertaan.– Vuoden 1963 puolella aloimme soittaa koulubileissä, Lauttasaaren Yhteiskoulussa jaruotsinkielisissä kouluissa; Revanilla ja Norssissa. Kaiju hoiti alusta asti bändinmanageroinnin. Hän halusi tehdä sitä työtä ja kaverilla oli myös jonkinlaistanäkemystä alaan liittyvistä asioista. Kaiju oli sellainenyhteyksien luoja.– Huhtikuussa 1963 The Islanders osallistui Expo­hallissa Leo Lindblomin järjestämään

kitarabändien SM­kilpailuun. Kilpailun lopussa olimme tasapisteissä Ricky & TheSaintsin kanssa ja paremmuuden selvittämiseksi joutuivat molemmat bändit soittamaanyhden ylimääräisen kappaleen. Teimme sellaisen tyhmän ratkaisun, että soitimmeohjelmistomme uuden biisin ”My Bonnie”, jota emme ihan hyvin vielä osanneet ja senvuoksi jäimme kilpailussa toiseksi. Esiinnyimme vaaleansinisissä poolopaidoissa japepitaruudullisissa housuissa.– Kesällä 1963 oli eräs tuttu kaveri käynyt Lontoossa ja toi sieltä mukanaan Beatlesien LP:n, ”Please, Please Me”. Kuuntelimme sitä ja olimme aivan

ihmeissämme, miten bändillä saattoi olla niin huonot kitarasoundit! Heillä kun ei ollutsoitossaan minkäänlaista kaikua. Kaverimme kuitenkin kertoi bändin olevan aivanjärjettömän suosittu Englannissa. Hieman hämmentyneinä jatkoimme levynkuuntelemista ja kun ”Twist and Shout” alkoi vähän myöhemmin soida radiossa,meillä oli tavallaan niin kuin valmius napata se välittömästi ohjelmistoomme.Beatlesin läpimurron seurauksena meidän, kuten muidenkin suomalaistenrautalankabändien oli sopeuduttava ajatukseen, että oli pakko ruveta laulamaan, josaikoi jatkossa keikkoja saada. Olimme siinä vaiheessa kuunnelleet levyä lähes kokokesän.– ”Twist and Shout” ja Beatlesin ensisinglen toinen puoli ”Boys” olivat ensimmäisetbiisit, jotka tulivat minun laulettavikseni. Koska soitin komppikitaraa, niin minun piti

ruveta laulamaan, eikä kukaan kysynyt, osasinko tai halusinko. Kolmas laulubiisimmeoli ”Ya Ya Twist”, jonka Kaiju lauloi. Ja siinä ne sitten olivatkin ohjelmistommelaulubiisit.– Korva kiinni radion kaiuttimessa poimimme levyiltä sanat, joka aika huonostikouluenglannilla kyllä onnistui. Ja sitä sitten lauloimme, mitä radion kaiuttimestakuulimme ja huonostihan sieltä kuuli. Porukalla me myös näitä sanoituksia levyiltäpoimimme ja toisinaan mimmikaveritkin osallistuivat tähän hommaan.– Vakoilimme kerran Expo­hallissa pahimman kilpailijamme The Avangersin keikkaa.Siellä näimme, että koko bändillä oli Fenderit, siis kitarat joita maassamme oli vainmuutama. Niitä oli silloin ainoastaan seuraavissa kitarayhtyeissä; The Strangers, The

Sounds ja The Esquires. Meillä oli siihen aikaan ainoastaan saksalaiset Höfnerit! Se olikauhea shokki meille kaikille.– Kävimme myöhemmässä vaiheessa The Scaffoldsien keikalla ja otti aivan sairaastipäähän, kun kaverit olivat keksineet ruuvata laulumikrofonit kiinni kitaroihin. Sittenheillä oli vielä sillä keikalla Beatles­pukujen lisäksi punaiset kaulahuivit, jotka heolivat heittäneet rennosti olkapään yli. Ai että kävi kateeksi.– Expo­hallin kai lopetettua toimintansa tuli melkein kadun toisella puolella olevastaNatsasta nuorison mesta. The Islanders kävi siellä useita kertoja ns. koesoitossa ja ainasanottiin, etteivät voineet vielä oikein maksaa, mutta lupasivat harkita asiaa seuraavallakerralla. Olimme kuitenkin hirveän tyytyväisiä pelkästään siitä, että saimme soittaa

yleisölle. Sitten joskus, kun fyrkkaa rupesi tulemaan, niin ne olivat kyllä ihanmitättömiä summia.– Samoissa tiloissa aloitti 60­luvun lopussa N­klubi ja toimi siinä joitakin vuosia.Seuraava nuorison suosima musapaikka oli Alibi Hietaniemenkadulla. Se oli myöserittäin suosittu mesta ja siellä soittivat hyvällä menestyksellä lukemattomat bändit,mm. minä eri bändien kanssa. N­klubin tiloissa aloitti vuonna 1976 toimintansa KaarleXII, jossa on myös bänditoimintaa, tosin hyvin suppeassa muodossa.– Revanilla treenasi myös aina meidän harjoitustemme jälkeen The Electric Five ­niminen bändi, jonka laulusolistina oli isokokoinen kaveri nimeltä Ilkka Lipsanen. Hänoli myös käynyt Revanin koulua, mutta lopettanut koulunkäynnin niihin aikoihin jaaloittanut työt Rakella, tullaajan apulaisena. Ilkka oli myös selvästi meitä muitavanhempi.– Kesällä 1963 The Islanders oli mukana Porvoossa, ulkona nauhoitettavassa Onni-TV­ohjelmassa soittamassa pari biisiä. Siellä tuli ohjelmassa esiintyvän JukkaKuoppamäen kanssa puheeksi, jos hän kävisi Revanilla tekemässä koelaulun

bändimme kanssa. Näin tapahtui, mutta emme kuitenkaan pitäneet hänenlaulusoundistaan, joten yhteistyömme kaatui siihen. Myös The Electric Fiven

laulusolisti Ilkka Lipsanen kävi syksyn aikana treeneissämme vastaavanlaisessakoelaulussa ja esitti tilaisuudessa säestyksellämme kappaleen ”Work Song”. Hän olihyvin latautunut laulun esittämiseen ja esitys oli meistä sen verran raivoisa, että asiaoli koelaulun jälkeen meille täysin selvä. Ilkka Lipsanen valittiin laulusolistiksi.– Hasse oli sinä syksynä soittanut vuoden bändissämme ja halusi vaihtelua. Hän siirtyiThe Electric Fiven rumpaliksi. Minulle oli melkoinen yllätys kun paljastui, että vanhaluokkakaverini Erkki Tanninen, jonka kanssa olimme kouluaikana polttaneet yhdenkaislikon ja muutama venekin meni siinä samassa, soitti rumpuja. Emme olleettavanneet pariin vuoteen, kun olin itse siirtynyt tänne musiikkimaailmaan, enkä siksitiennyt mitään Tanelin rumpujen soitosta. Kaveripiiri kun oli musiikkiharrastuksenmyötä sen verran kutistunut, että pääosa ajasta tuli vietettyä juuri siinämusiikkiporukassa ja muuta nuorisojengiä, jonka kanssa olimme liikkuneet, tapasimmesitten myöhemmin illalla tai silloin, kun ei viitsitty mennä soittoharjoituksiin. Näin

tapahtui kuitenkin tosi harvoin. Erkki Tannisesta tuli bändin uusi rumpali.– Ilkka Lipsasen liityttyä bändiin, piti hänelle saada tarttuvampi nimi, kuin Ilkka & The

Islanders. Pidimme asian tiimoilta istunnon, jossa pohdiskelimme asiaa. Esillä oliuseita eri vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyimme nimeen Danny, jonka alkuperäDaniel on hepreaa ja tarkoittaa ”Jumala on minun tuomarini”. Bändin nimeksi tuli siisDanny & The Islanders.– Ohjelmistomme rakentui pääasiassa laulamistani Beatleskappaleista ja Dannynesittämistä hieman jazzahtavammista lauluista, kuten ”Jambalaya”, ”Fever” ja WorkSong”. Danny lauloi myös Ray Charlesin ja Elviksen biisejä. Danny muistelee näinjälkeenpäin jollakin keikallamme minulle sanoneen, että minäkin voisin jotakin laulaa,

ettei hänen tarvitsisi olla koko iltaa äänes Omien biisien tekemiseen ei ollut mitään tarvetta, koska eiollut tarkoitus pyrkiä rikastumaan soittamisella, oli vaan mieletön tarve saada soittaa.– Musiikkia kuuntelevaa nuorisoa oli niin järjettömän paljon, samoin keikkapaikkoja,että en koskaan kokenut ulkomaalaisten bändien uhkaavan viedä meiltä yleisöä.Päinvastoin meillä oli yhteisiä keikkoja, konsertteja ja kiertueitakin, mm. Suzien jajamaikalaisen ”My Boy Lollipop”­biisin maailmanlaajuisesti tunnetuksi tehneen MillieSmallin kanssa. Erästä yhteisesiintymistä varten jonkun ruotsalaisen bändin kanssa

Lahdessa, halusimme kuitenkin pistää heitä vähän paremmaksi ja hankimmekitaroihimme ja laulumikrofoniin niin pitkät johdot, että pääsimme liikkumaan yleisönsekaan. Minulle on yleensä riittänyt nähdä, että eturivi on ns. sfääreissä, niin siitä ontiennyt, että musa toimii. Musiikkitouhu oli niin kokonaisvaltaista, ettei ajatustakaanriittänyt mihinkään muualle. Lisäksi tuli käytyä katsomassa ainoastaan joitakinkeventäviä leffoja ja mimmien kanssa tuli tietysti sählättyä.

East VirginiaLokakuussa 1963 oli Helsingin Kulttuuritalolla Ohjelmatoimisto Leo ”Leksa” Heinosen järjestämäkonsertti, jossa esiintyivät mm. Johnny & The Sounds, Cay & The Scaffolds, ruotsalaisyhtye JanRohde & The Adventurers, sekä liverpoolilainen Brian Epsteinin manageroima hittibändi Billy J.

Kramer & The Dakotas. Konsertin speakerinä toimi televisio­ohjelman ”Nuorten tanssihetki”juontajana tunnettu Antti Einiö, joka sai illan aikana vastaanottaa monet yleisön rytmikkääthuudot: ”Laula Ana, laula Ana...”. Einiö ei kuitenkaan näihin toiveisiin taipunut, mutta lupasilaulaa seuraavassa­, eli marraskuisessa konsertissa. Hän myös piti lupauksensa. Lokakuunkonsertti oli kaksiosainen ja väliajan jälkeen esiintyivät molemmat ulkomaalaiset yhtyeet.

Jan Rohde & The Adventurers aloittikin oman osuutensa sellaisella showlla, jonka kaltaista eitodennäköisesti oltu Suomessa ennen nähty. Yleisö oli haltioissaan näkemästään jakuulemastaan, kun kitaristit heittivät lavan päästä toiseen pitkissä kaarissa toisilleen kitaroitaan.Tällaisen innoittavan esityksen jälkeen olikin hiljaisen Billy J. Kramerin yhtyeensä kanssavarmasti melko vaikea aloittaa oman konserttiosuuden pitäminen.

Konsertteja oli samana iltana kaksi ja molemmat loppuunmyytyjä. Illan ensimmäisessäkonsertissa yleisön joukossa istuneet Danny & The Islanders, olivat ennen väliaikaa vielä täysintietämättömiä, minkälainen ratkaiseva merkitys heidän tulevaisuudelleen itse asiassa konsertilla

tulisi olemaan.Konsertin tauolla Kaiju ja Danny menivät lavan taakse tapaamaan Antti ja Paavo Einiötätiedustellakseen, kenen puoleen tulisi kääntyä, jotta Danny & The Islanders voisi tehdä levyn?Antti Einiö kävi tämän seurauksena bändiä sitten kuuntelemassa ja ilmeisesti kuulemaansa

tyytyväisenä otti myöhemmin yhteyttä, ilmoittaen samalla, että koelevytys on viikon päästä,Scandian studiolla Kulttuuritalolla.

– Samana päivänä oli Danny kuullut kaverinsa Markus Donnerin sähköliikkeessäistuessaan radiosta Joan Baezin levyn ”East Virginia”. Hän painui siltä istumalta Musiikki-Fazerille ja osti levyn. Biisistä tulisi singlen toinen puoli ja toinen olisi ”Hey Boba Lou”.Siitä alkoivat sitten uuden laulun ”East Virginian” jokailtaiset harjoitukset, joihin en itsekylläkään osallistunut, ennen kuin levytystä edeltävänä päivänä.– Maaliskuun 9. päivänä 1964 menimme Scandia musiikin studiolle, jossa Jaakko Salo,Harri Orvomaa ja Ana Einiö olivat paikalla. Molemmat biisit purkitettiin saman tien.Viikkoa myöhemmin, eli 16. maaliskuuta oli levyn julkaisupäivä ja saman päiväniltana ”East Virginia” voitti kisan Jaakko Jahnukaisen televisiossa juontamassaLevyraati­ohjelmassa. Biisistä tuli Levyraadin voiton jälkeen todellinen hitti. Viikossase nousi myös Suomen Kahdeksan kärjessä ­listan ykköseksi.

– Ana Einiö, joka oli suostunut laulamaan edellisen vuoden marraskuun konsertissameidän säestyksellämme, päätyi myös levyttämään bändimme kanssa. Puolitoistakuukautta ”East Virginian” levyttämisen jälkeen, eli tarkemmin sanottuna 23. päivänähuhtikuuta 1964 oli The Islanders jälleen Scandian studiolla, tällä kertaalaulusolistinaan Andy Einiö. Levytettävän singlen biisit olivat ”Farmer John” ja ”DizzyMiss Lizzy”. Edellisestä tuli niin suosittu, että se nousi Kahdeksan kärjessä­listanykköseksi, pudottaen paalupaikalta ”East Virginian”. Saman vuoden syksynä teimmeAnan kanssa vielä toisen levyn.– ”East Virginian” kovan suosion seurauksena lähdimme maaliskuun loppupuolella LeoHeinosen järjestämälle Amar­sukkahousukiertueelle. Mukana oli myös KaleviViitamäen yhtye ja Lasse Liemola, joka laulamisen ohella toimi myös kiertueenjuontajana. Häntä tuurasi ajoittain Aarre ”Arska” Elo.

– Huhtikuun lopussa teimme sitten Leo Lindblomin järjestämiä kesäkeikkoja. Ostimmehäneltä käytetyn Volkswagen kleinbussin ja maksoimme sen soittamalla 12 keikkaa,pääasiassa Lahden Rondossa. Pääkaupunkiseudulla olimme tähän asti hoitaneet

keikkakyytimme pääasiassa Helsingin kaupungin sinisillä busseilla. Ilman koteloitaolevat rummut ja kaikki muut tarvikkeet kuljetettiin bussin takasillalla. Meillä oli nytkiertuettamme varten teetettyinä viimeisen päälle olevat esiintymispuvut. Bändillä neolivat sinisävyiset ja Dannyllä vihertävä. Kankaaseen oli kudottuna metallilankaa japukujen takeissa oli ”beatles­kaulukset”. Ennen kiertueelle lähtöä Suosikin senaikainen

päätoimittaja Isto Lysmä halusi bändimme kuvattavaksi Suosikin kanteen.Valokuvaaja Olavi Kaskisuon kuningasajatus oli kuvata meidät seisomassa

esiintymispuvut päällä Hietalahden rantavedessä. Harmitti tietysti tämä veteen menouusissa ja kalliissa esiintymispuvuissamme, mutta suostuimme pyyntöön. Olihan aikakova juttu päästä johtavan nuorisolehden etusivulle.– Rumpalimme Erkki Tanninen ei voinut koulunkäyntinsä vuoksi osallistua

kesäkiertueelle ja Ande Päiväläinen tuli hänen tilalleen. Danny, Kaiju, Stigu ja Andeolivat jo lopettaneet koulunkäyntinsä, joten minä olin ainoa vielä koulua käyväbändin jäsen. Se oli kovaa menoa, keikkoja oli lähes jokaisena viikonpäivänä ja

päivisin olin sitten niin väsynyt, että kävin koulussa vaan lähinnä nukkumassa.Koulun rehtori ei kauheasti lämmennyt touhuilleni ja saattoi aamuisista

myöhästymisistä lähettää minut kotiin nukkumaan. Minulla ei silloin ollut mitäänintressejä selviytyä koulunkäynnistä kunnialla, mikä tietenkin on aika ajoin

kaduttanut jälkeenpäin. Silloin kun tulee mieleen, että olisi tässä elämässä voinutjotakin muutakin tehdä, kuin musiikkia. Mutta onneksi ne tuntemukset eivät kestäkovin kauan ja ymmärrän kyllä, että tämä on se elämäntehtävä, mikä minulle onsuotu ja määrätty.– Kerran, kun olimme taas lähdössä keikalle ja jätkät tulivat minua kleinbussilla hakemaan, ilmoitin heille: ”Nämä kouluhommat ovat nyt sitten siinä. Lopetinjuuri.” Koulunkäyntini lopettamisesta ei äitini luonnollisestikaan kauheasti riemastunutja käytti minua jossakin testeissä, joissa yritettiin selvittää, onko aivotoiminnassanimahdollisesti jotakin vikaa. Tulin sieltä kuitenkin niin kovilla papereilla ulos, että senjälkeen ei kukaan puhunut enää mitään. Kun Henrik Willberg oli merillä aina kolmenkuukauden jaksoissa eli poissa kotoa, niin ei hänkään tätä koulusta lähtöäni voinutjuurikaan jarrutella. Elin jo tuolloin muutenkin elämääni aivan omien sääntöjenimukaisesti.

– Kesken kesän rumpalimme Ande Päiväläinen lähti Ranskaan. Hänellä oli tapaaminenPariisissa, edellisenä kesänä Etelä­Ranskassa The Strangers­kiertueella tutustumansanaisen kanssa. Vanha rumpalimme Hasse Walli kävi Anden jälkeen soittamassakanssamme pari keikkaa, samoin Martin Brushane. Ana Einiön kautta saimme tietää,että ex­The Adventurers ­rumpali Kurt Mattson oli jäämässä ilman bändiä. Kurrellaoli suomalainen tyttöystävä ja hän halusi jäädä Suomeen ja löytää itselleen uudenbändin. Otimme Kurreen yhteyttä ja sovimme hänen kanssaan, että poimimme Kurren

mukaan ensimmäiselle keikalle kanssamme Tampereelta, jossa hänellä oli ollutviimeinen keikka edellisenä iltana entisen bändinsä kanssa.– Kurre oli  lähes kymmenen vuotta vanhempi ja soittanut jo 1950­luvullauseissa ruotsalaisissa rock­yhtyeissä, eikä miestä turhaan pidetty koko Skandinavian

parhaana rockrumpalina. Ennen Islandersia Mattson oli soittanut suosituissaruotsalaisbändeissä, The Wild Ones sekä Jan Rohde & The Adventurers. Kun ”Twistand Shout” lähti käyntiin ensimmäisellä yhteisellä keikallamme, niin totesinvälittömästi Kurren soiton olevan aivan toista luokkaa kuin yhdenkään toisen

aikaisemmista rumpaleistamme. Muistan hyvin, kun minusta oikeasti tuntui siltä, ettäjoku nosti minua ilmaan, se oli fyysinen tunne. Kurren rumputyöskentely oli hyvinmäärätietoista, rajua ja aggressiivista. Hän oli vasenkätinen, mutta rumpusetti olikuitenkin ”oikeakätinen”. Kurre Mattsonilla ei ollut bassorummussaan lainkaanetukalvoa ja kun siihen aikaan ei rumpuja vielä mikitetty, oli tomien ja bassorummuniskukalvot ”viritetty” aivan löysiksi, jotta niistä saatiin aikaan kovempi ääni.– Kaikki asiat etenivät silloin vauhdilla. Mieli muuttui, biisit muuttuivat, musiikkimaku

muuttui, mimmikaverit muuttuivat... The Islanders rupesi kehittymään ihan järjetöntävauhtia, Kurren ruoskiessa meitä eteenpäin. Pääasiallisia asioita, joitahänmeilleopetti oli, että mitä teetkin, niin tee se kunnolla. Kitaraa ei silitelty, vaan sitä tuliKurren opetusten mukaan lyödä, kuin käärmettä päähän. Se olibändille hieno asia,että olimme saaneet tällaisen miehen joukkoomme.– Äitini oli vuokrannut kesän ajaksi mökin Porkkalasta, jossa hän vietti pikkusiskojeni

kanssa koko sen kesän. Asuin Kurren kanssa tuon ajan meidän asunnossamme ja sitten syksyllä hänelle oman asunnon Lauttasaaresta. Kurre istuikin siitä

lähtien päivät Lauttasaaren Isonkaaren puolessavälissä olevassa Rixi Baarissa. Istuisiellä, joi kahvia ja poltti tupakkaa, sitten jossakin välissä iltapäivää osti paistetutmakkarat paistetuilla perunoilla, joka oli hänen päivittäinen vakioannoksensa.– Kurt Mattson puhui huonosti suomea, mutta ymmärsi kyllä hyvinkin. Kurrenmukaantulon seurauksena Kaiju ja minä opimme puhumaan ruotsia. Minkäänlaisiakommunikointiongelmia ei välillämme koskaan ollut.

Kaj Wallin: Bändin keikka­autot, Volkswagen kleinbus ja myöhemmin hankkimamme iso FordCourier jenkkifarmari, olivat keikkailun lisäksi ahkerassa käytössä myös niinä iltoina, kunkeikkoja ei ollut tai emme olleet harjoituksissa. Kruisailimme useimmiten kaksistaan Pepen kanssaMannerheimintietä edestakaisin ajellen, postitalon ja Erottajan välillä. Erityisesti ”Perunatori”Vanhan ylioppilastalon vieressä oli se paikka, johon jäimme usein parkkiin seisomaan. Ja kun

Pepellä ei vielä ajokorttia ollut, niin minä olin aina ratissa. Joskus meillä oli myös joitakinauttasaarelaisia ystäviä kyydissä.

– Näitä autoillaan samaa rundia kansamme kruisailevia nuoria tuli myös Helsingin

ulkopuolelta. Eräänä kesäiltana Perunatorilla auton ikkunat avattuina parkissa

seistessämme alkoi yhden tällaisen ulkopaikkakuntalaisen porukan suunnalta tulla

nälvivää ja meitä tietoisesti ärsyttävää tekstiä. Lähdimme ajamaan tavanomaista

kierrostamme ja tämä porukka lähti omalla autollaan peräämme ja meitä

härnätäkseen ajoivat koko ajan aivan takapuskurissamme kiinni. Meillä oli silloin jo

tämä iso V8­moottorilla varustettu jenkkifarmari käytössä ja nämä nälvijämme

ajoivat perässä jollakin pikkuautolla. Korkeavuorenkatua alas laskeutuessamme kuulin

Pepen sanovan: ”Ota noi jätkät takakonttiin”. Lisäsin alamäessä vielä vauhtia ja löin

sitten äkisti jarrut pohjaan. Muuta ei tarvittu, perässä ajajat olivat nätisti

”takakontissamme”. Nousimme ulos autosta ja Pepeä alkoi tilanne aivan hillittömästi

naurattaa. Poikien auto oli ihan lytyssä ja meidän Fordin takapuskuriin oli tullut vain

pienehkö kolhu. Jätimme peräämme ajajat siihen miettimään ajoaan ja jatkoimme

matkaa.

– Ajoin kerran epähuomiossa Runeberginkadulla suojatien eteen pysähtyneen

kouluauton perään. Viime hetkellä yritin vielä väistää vasemmalle, josta vastaan tuli

poliisiauto. Virkavalta joutui tämän seurauksena ajamaan jalkakäytävälle ja meidän

iso Fordimme painui sisään kouluauton takaosaan. Pepeä alkoi tilanne taas naurattaa

niin hillittömästi, että ei ollut päästä autosta ulos. Autokoulu Itkosen opettaja oli aivan

hurjana, poliisit yrittivät häntä rauhoitella ja katselivat ihmeissään kun Pepe vaan

jatkoin nauramistaan. Meidän vahvarakenteisesta Fordistamme hajosi ainoastaan toisen

etulampun lasi.

– Pepe oli juuri saanut ajokortin, kun olimme keikkamatkalla pohjoisessa. Hän halusi

päästä rattiin kokeilemaan, kuinka Fordi liikkuu ja lopulta suostuin Pepen pyyntöihin.

Oli talvi ja paljon lunta. En muista missä päin olimme, mutta ajoimme jotakin pientä

tietä. Tulimme aika tiukkaan mutkaan ja auto lähti Pepen käsistä sillä seurauksella,

että sukelsimme suoraan pehmeään hankeen ja sen verran syvälle, että autosta ei

paljon muuta näkynyt, kuin peräluukku. Samalla Pepeä alkoi taas naurattaa aivan

hillittömästi. Kurre oli tosi vihainen tapahtuneesta, hän kun oli ollut erittäin pahassa

auto­onnettomuudessa The Adventurers­aikoina ja Pepeä taas vaan nauratti. Tässä

ulosajossa ei kenenkään meistä käynyt mitenkään ja saimme omin avuin autonkin

takaisin tielle.

– Pohjoisen kovissa pakkasissa joutui aamuisin usein laittamaan auton moottorin alle

tällaisen juhlakynttilän palamaan, jolla sulattelimme jäistä moottoria tai sitten

vedimme moottorin alle irrallisen keittolevyn ja peitimme auton etuosan pressulla.

– Siihen aikaanhan ei nopeusrajoituksia vielä ollut ja ajoimme keikkamatkojamme

melkoisilla nopeuksilla. Kun oli vähänkin näkyvyyttä ja keli hyvä, niin paahdoimme

Fordillamme 160­180 km/h, sen ajan tekniikalla ja sen ajan teillä.

– Kerran kun olimme menossa tiukalla aikataululla keikalle Turkuun, ajoimme jossakin

ennen Saloa 60­alueella reilusti ylinopeutta, jossa oli poliisin tutka. Meidät

pysäytettiin, mutta ylinopeudestamme huolimatta päästettiin jatkamaan matkaa

ainoastaan kehotuksella: ”Ajakaa rauhallisesti, Salon toisella puolella on toinen tutka.”

Danny: Pepe oli alusta asti tyttöjen suosikki johtuen ulkoisesta olemuksestaan ja kiharasta

tukastaan, sekä naisiin vetoavasta tyylistään.

– Pepen kanssa on aina ollut kiva tehdä töitä. Hän on humoristinen, taitava täsmälaulaja

ja musiikillisesti täydellisyyteen pyrkivä. Pepe on hyvin monipuolinen;

sävellystaitoinen, loistava laulaja ja mainio ihminen. Laatuhakuinen ja naisten mielestä

hurmaava laulaja.

– Muistan, kun pyysin Pepeä tanssimaan vuonna 1979 Finntastic ­ryhmän

ravintolashow’ssa ”Hellät paikat” Armi Aavikon ja Seija Paakkolan kanssa äärettömän

nopeatempoisen biisin ”Ra­ra­Ramington”. Se oli tempoltaan niin nopea, että

lähestulkoon kenenkään hyvänkään mestarin on sitä vaikea tanssia, mutta Pepe tanssi

sen kuitenkin.

Pepe: ”East Virginian” jälkeen teimme vielä pari levyä, ennen kuin Danny aloitti

varusmiespalveluksensa, 15. lokakuuta 1964. Edellisenä iltana oli molemmille Dragsvikiin

lähtijöille, Cay Karlssonille ja Dannylle järjestetty jäähyväiskonsertti Helsingin Paasitalolla.

Konsertti oli loppuunmyyty ja tilaisuudessa soittivat Danny & The Islanders, Cay & The Scaffolds

ja englantilainen The Swinging Blue Jeans. Cayn ja Dannyn hiukset leikattiin esiintymislavalla

lyhyiksi juhlallisin menoin.

– Dannyn armeijaan lähdön jälkeen Tappi Suojanen Tampereen Viihdeohjelmista järjesti

meille kiertueen länsirannikolle. Säestimme levyillä Kari Kuuvaa, Ann­Christineä sekä

Andy Einiötä ja keikoilla mm. Ann­Christineä, Andy Einiötä ja maailmantähti Millie

Smallia. Harjoittelimme myös huomattavan paljon uutta ohjelmistoa, mm. Manfred

Mannin LP:ltä ”The Five Faces of Manfred Mann” poimimme joitakin kivoja biisejä.

Näihin aikoihin Jorma Veneskoski otti meihin yhteyttä ohjelmatoimisto Weneskoski-
tuotannosta ja tarjoutui bändimme manageriksi.

( Pepe Willberg­ Kai vielä muistat sen )

Georg Lindström / Pauliina Visuri

 

Jormas

 

– Maaliskuussa 1965 Beatmakersin laulusolisti Raul ”Ralle” Wikström ja soolokitaristi

Seppo ”Sepi” Keurulainen ottivat meihin yhteyttä oman bändinsä hajoamisen jälkeen ja

ehdottivat yhteistyötä. En tuntenut heitä entuudestaan, mutta olin kuullut heidän bändiään

ja todennut, että Ralle lauloi ihan hyvin. Hänellä oli mielestäni hyvä soundi. Olin myös

todennut, että Keurulainen on hiton hyvä kitaristi. Toivottu bändifuusio toteutui

pikapuolin kokoonpanossa, jossa itse soitin komppikitaraa ja lauloin, Ralle lauloi sekä

soitti huuliharppua ja tamburiinia, Sepi tuli soolokitaraan ja toimi myös bändin

taustalaulajana, Kaiju oli edelleen bassossa ja Kurre rummuissa. Sepi Keurulainen oli

selkeästi erittäin hyvässä iskussa jo silloin. Perheessään oli musiikki vahvasti läsnä,

Sepin veli soitti myös kitaraa ja oli erittäin taitava hanurinsoittaja.

– Jatkaminen The Islanders­nimellä ei jostakin levy­yhtiön koukerosta johtuen ollut

enää mahdollista, joten päätimme ottaa käyttöön The Beatmakers­nimen.

Hyväksyimme Musiikki Westerlundin levy­yhtiöksemme, joka oli jo jonkin aikaa

toiminut Jim & The Beatmakersien levy­yhtiönä. Islandershan oli levyttänyt

Scandialle. Iso tumma mies, rokkia laulava basisti Reino ”Reiska” Bäckman oli silloin

Westerlundin palveluksessa. Hänestä tuli myöhemmin Suomen EMI:n johtaja ja hän

osti siirtymävaiheessa koko Westerlundin tuotannon EMI:lle. Westerlundin toimitilat

olivat Pohjois­Esplanadilla ja saimme heiltä käyttöömme rakennuksen pihanperällä

olevan pienen kopin bändimme treenikämpäksi. Kurren rummut mahtuivat tilan

toiseen päähän, vastakkaiselle seinälle kasasimme kaikki styrkkarimme ja siinä

välissä me sitten lauloimme ja soitimme. Tässä tilassa me vietimme vuoden 1965

keväästä kaksi kuukautta. Koska jokainen meistä oli jo silloin lopettanut

koulunkäyntinsä, pystyimme treenaamaan kokopäiväisesti ja panostimme tosissamme

ertyisesti stemmalaulujen hiomiseen.

– Vanhalla kauppakujalla oli Suomen ensimmäinen hampurilaisbaari, Snack Bar.

Nuorisojengi ”Eikan pumppu” vietti iltojaan sekä tässä Vanhalla kauppakujalla että

Eino Leinon patsaalla, Esplanadin puistossa. Kauppakujalla hengaavat mimmit kävivät

lämpöisinä, kun illalla ajoimme ulos Vanhan kauppakujan porttikäytävästä punaisen

jenkkifarmarimme.

– Ohjelmistomme rakentui aika pitkälle vanhoista soittolistoistamme ja uusia biisejä

pyrimme vanhan tavan mukaan poimimaan levyiltä. Meillä oli tuttu kaveri töissä

Westerlundin levykaupassa, joka oli samassa talossa, kuin harjoituskämppämmekin.

Hän kävi aina kertomassa, kun levykauppaan oli tullut sellainen uusi levy, jonka hän

katsoi mahdollisesti kiinnostavan meitä.

– Parin kuukauden päivittäisen rankan treenaamisen jälkeen aloimme olla valmiit

lähtemään keikoille, jotka managerimme Jorma Weneskoski meille heti alusta asti

järjesti. Esiintymiset olivat etupäässä tuolloin suosituissa koulubileissä ja kesäisin

tanssilavoilla.

– Kesällä 1965 olimme Varkaudessa Kämärin lavalla keikalla. Se oli pieni tanssilava,

hieman keskustan ulkopuolella. Esiintymislavan reunalla roikkui yleisön puolella

ulkomaalaisen näköinen pitkätukkainen kaveri. Seisoi siinä mimminsä kanssa ja tuli

sitten tauon aikana kanssamme pihalle juttelemaan. Hän oli Jim Pembroke Lontoosta,

oli tavannut tytön nimeltään Maija Tikkanen edellisenä kesänä kotikaupungissaan ja

matkustanut nyt hänen luokseen Varkauteen lomaa viettämään. Jim oli Lontoossa

laulanut bändissä ja soittanut munnaria. Itse Weneskoski oli paikalla ja pyysi kaveria

laulamaan pari biisiä bändimme säestyksellä. Ei muuta tarvittu, Jorma Weneskoski

kiinnitti siltä seisomalta Jimin omaan talliinsa. 19­vuotias Jim Pembroke kiersi kesän

1965 keikoilla ensin bändimme vierailevana solistina ja myöhemmin hänelle koottiin

sitten oma ” Pems ”­kokoonpano.

– Esiinnyimme jollakin Etelä­Pohjanmaan tanssilavalla ja samaan aikaan aivan

lähituntumassa olevalla kuplahallilla oli keikalla ruotsalainen bändi Lenne & The

Leekings, jossa oli basistina The Adventurers yhtyeen entinen jäsen Olle Nordström.

Kuplahalliin oli Leekingsejä kuuntelemaan kuitenkin jostakin syystä siunaantunut

vähänlaisesti ihmisiä ja he saivat pian tietää meidän soittavan läheisellä lavalla

täydelle esiintymispaikalle. Kaverit ilmaantuivat myöhemmin kuuntelemaan

soittoamme ja Olle oli välittömästi sitä mieltä, että meidät pitää saada Tukholmaan

keikalle. Weneskoski järjesti matkamme, mutta Olle hoiti sitten paikallisen

manageroinnin kaikilla Ruotsissa soittamillamme keikoilla. Hän oli erittäin mukava,

hauska ja ystävällinen kundi. En tutustunut koskaan lähemmin Olleen, koska

tapasimme ainoastaan Ruotsin kiertueillamme. Hän oli todellinen Jormas­fani ja oli

ihan oikeasti sitä mieltä, että olemme maailmanluokan bändi ja toimi myös siltä

pohjalta sekä yritti vaikuttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla positiivisesti meidän

toimintaamme.

– Kesäkiertueen päätyttyä elokuussa, teimme ensimmäisen singlemme, joka äänitettiin

Kirjatyöntekijänkadulla sijaitsevassa Kirja­studiossa. Levytyksen järjestelyistä vastasi

Reiska Bäckman Westerlundin levy­yhtiöstä ja levytettävät biisit olivat Bob Dylanin

”Mr. Tambourine Man”, jonka minä lauloin ja toisena levytettävänä kappaleena oli

”New Orleans”, jonka soolot lauloi Ralle. Studion tekniikka oli jo sillä tavoin

kehittynyttä, että teimme ensin taustat ja sitten vasta lauluosuudet päälle. Tämä

levyntekotapahtuma oli niin lähellä meidän ensimmäistä Ruotsin kiertuettamme, jossa

jo entuudestaan oli olemassa The Beatmakers­niminen bändi, että singlemme

julkaistiin uudella nimellä, The Finnish Beatmakers.

– Ennen Ruotsin kiertuettamme esiinnyimme TV­2:en suositussa ”Ohimennen” nuoriso-
ohjelmassa. Onnistumisemme ensimmäisessä TV­esiintymisessä varmistettiin sen ajan

yleisen tavan mukaan playback­äänityksenä. Ohjelmassa esittämämme kuusi biisiä

nauhoitettiin viikkoa ennen TV­esiintymistämme Scandian studiossa. Jim Pembroke oli

solistina parissa kappaleessa.

– Aivan Ruotsin kiertueemme kynnyksellä bändille piti kuitenkin keksiä taas uusi ja

parempi nimi. Ilmassa oli monenlaisia ehdotuksia, mutta ruotsalaiset keikanjärjestäjät

päätyivät pian nimeen Jormas, joka tuli managerimme Jorma Weneskosken

etunimestä. ”Jormas pojkarna”, Jorman pojat. Samaan malliin, kuin Ruotsin

ykkösbändi oli saanut nimensä, Tages.

– Laivamatkat Ruotsiin tehtiin aina halvimmalla mahdollisella tavalla, eli Naantalista

Kapellskäriin. Meillä oli hyvin harjoiteltu ohjelmisto, joka ensimmäisellä

keikallamme Tukholman tärkeimmällä esiintymispaikalla Nalenilla tuntui puraisevan

todella hyvin. Soitimme keikkamme Nalenin pikkusalissa ja se oli ääriään myöten

täynnä, yleisö oli siirtynyt ison salin puolelta meitä kuuntelemaan. Siellä oli tapana

soittaa ensimmäinen setti ennen taukoa 1.5 tunnin mittaisena, joka tuntui meistä silloin

aivan hirveältä. Nalen oli samannäköinen ja ­henkinen paikka kuin Helsingin Natsa,

mutta huomattavasti isompi. Sen sisustuksessa oli käytetty paljon puuta, aivan kuten

Natsalla ja lattiatkin olivat samanlaiset. Myös stage oli samanlainen, mutta isompi.

– Suur­Tukholman alueella oli useita paikkoja, joissa esiinnyimme ja sitten kiertelimme

Ruotsia heidän menestyneimpien bändiensä kanssa. Ainakin Shanes, Tages ja Ola &

The Janglers olivat ne bändit, joiden kanssa meillä oli yhteiskonsertteja.

Keikkapalkkiot olivat siihen aikaan Ruotsissa huomattavasti paremmat, kuin Suomessa.

– Toisen singlemme levytimme seuraavalla Ruotsin kiertueellamme marraskuussa 1965,

tukholmalaisessa Dieke Audiotron­studiossa. Dieke itse oli hollantilainen

elektroniikkainsinööri, joka oli aikanaan tullut Ruotsiin ja ruvennut rakentamaan Ackuset-
merkkisiä laululaitteistoja. Ne olivat aivan huippuluokkaa ja esimerkiksi brittiyhtye The

Hollies oli ostanut itselleen tuplasetin. Jormas hankki ensimmäisenä suomalaisena

bändinä itselleen Ackuset laulukamat, samoin teki Danny. Niissä oli järjettömän hyvä

saundi verrattuna sen aikaisiin muihin laitteisiin ja sitten myös tehoja.

– Tällä kertaa valitsimme levytettäväksi meillä jo The Islanders­ohjelmistossa olleen

biisin, ”Go Now” ja toiseksi kappaleeksi ”The Locomotion”, joka on samalla loistava

esimerkki Kurre Mattssonin määrätietoisesta ja voimakkaasta rumputyöskentelystä.

Jopa edesmennyt jazz­friikki Jaakko Jahnukainen, joka oli itsekin rumpali, antoi TV:n

Levyraatiohjelmassaan ylelliset kehut ”The Locomotion”­ biisin rumpalille.

– Melko pian levytyksen jälkeen, Kaiju joutui armeijaan lähtönsä vuoksi jättämään

bändin kesken kiertueen. Christer ”Kicke” Bergholm, Cay & The Scaffolds­yhtyeen

entinen basisti oli ilman bändiä ja työskenteli tuolloin varastomiehenä Fordilla,

Helsingin Hernesaaressa. Häntä pidettiin myös alan parhaana basistina ja loistavana

stemmalaulajana, joten Kicke oli ehdottomasti paras mahdollinen vaihtoehto

korvaamaan Kaijun. Weneskosken sihteeriltä, Irma Karamalta puhelinsoiton saatuaan

Kicke sanoutui välittömästi irti vain kuukauden kestäneestä työsuhteestaan Fordilla.

Tämä tapahtui joitakin viikkoja ennen Kaijun poisjäämisen, joten Kicke ehti siten

hyvin harjoitella keikkaohjelmistomme.

– Soitimme Tukholmassa usein kaupungin tärkeimmillä keikkapaikoilla, kuten Nalenin

päälavalla Regeringsgatanilla, Kingsidessa ja Jump In’issä. Keikkailtojen jälkeen

osallistuimme yhteisiin pippaloihin Tukholman alueella samana iltana soittaneiden

ruotsalaisten bändien kanssa. Niitä järjestettiin erilaisissa paikoissa ja sieltähän löytyi

hienojakin kartanoita, joissa oli tyttäret mukana. Olimme erittäin hyviä tuttuja siihen

aikaan näiden ruotsalaisten bändijätkien kanssa. He eivät suhtautuneet meihin

mitenkään kateellisella mielellä, vaan olivat päinvastoin erittäin ystävällisiä, eivätkä

kokeneet meitä mitenkään kilpailijoinaan.

– Jimi Hendrixistä ei siihen aikaan tiedetty vielä mitään. Oma hiuskuontaloni oli

sellainen afrotukka, aivan toivottoman luonnonkihara, johon ongelmaan äitini antoi

hyvän neuvon. Kehotti laittamaan märkiin hiuksiin isot papiljotit, niin, että

kuivuttuaan hiukset olisivat vähemmän kiharat. Suoristuivathan ne hieman, mutta

tukkaan jäi järkyttävät papiljotin kuvat!

– Joulukuun alussa 1965 Jormas oli yhteisellä kiertueella Suomessa ruotsalaisen Tages-
yhtyeen kanssa. Soitimme Helsingissä Tapanilan urheilutalolla, Weneskoski­tuotannon

järjestämissä tilaisuuksissa myös tanskalaisten bändien Lollipops ja Hitmakers’ien

kanssa.

– Tammikuun alussa 1966 olimme jälleen Ruotsissa ja levytimme kolmannen

sinkkumme tutussa Dieke Audiotron studiossa Tukholmassa. A­puolelle levytimme

biisin ” Please Don’t Go”, mutta levyn toiselle puolelle ei sitten tuntunutkaan löytyvän

mitään sopivaa kappaletta keikkasetistämme levytettäväksi. Levytyssessiota

edeltävänä yönä istuimme hotellihuoneessamme Seppo Keurulaisen kanssa vierekkäin

kitarat sylissä ja pakon edessä, pienessä paniikissa, syntyi tuona yönä aivan

kelvollinen biisi, ”Days, Nights”. Varsinkin Kurren rumputyöskentely on siinäkin

kappaleessa aivan omaa luokkaansa. Itse levytyssessio oli aika rasittava, se kesti peräti

13 tuntia.

– Jormas­yhtyeellä oli suuri ja aktiivinen fan club. Ihailijakerho syntyi muistaakseni

Irma Karaman toimesta. Hän junaili fan clubin vetäjäksi viehättävän punatukkaisen

tytön, Tina Sihvolan. Fan clubin touhu ei vaan ollut oikein minua varten. Ymmärrän

fanien kannalta ihailijakerhon tarpeellisuuden ihan hyvin, heille se on tärkeätä, mutta

nuorena miehenä minun luonteellani oli vaikeata hyväksyä tuollainen ihailun kohteena

oleminen. Toimintaan kuuluivat parin kuukauden välein järjestetyt kerhoillat, joissa

fanit pääsivät meitä tapaamaan, sekä jäsenten keikkamatkat Ruotsiin.

– Vaikka meillä oli esitettäviä kappaleita aivan riittävästi, niin vuoden 1966

alkupuolella ajattelimme, että jotakin pitäisi asialle kuitenkin tehdä ja aloimme

pitkästä aikaa treenata uusia biisejä. Uudistuneen ohjelmiston kanssa lähdimme sitten

yli kuukauden mittaiselle kiertueelle Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan. Tanskassa meillä

oli tukikohtana Riben kaupunki Jyllannin länsirannikolla, josta käsin Jormas­yhtyettä

manageroi eräs paikallinen kaveri. Keikkapaikat olivat pieniä nuorison suosimia

tanssipaikkoja. Olimme käyneet kerran aikaisemminkin Tanskassa, mutta sillä kertaa

jouduimme palaamaan takaisin Suomeen soittamatta yhtään keikkaa, koska minulta

meni ääni. Nukuin sillä kertaa ensimmäisenä yönä Kurren kanssa samassa huoneessa,

ikkuna auki koko yön. Muuta ei tarvittu. Jormaksen stemmalauluhan perustui suurelta

osin minun falsettilauluuni.

– Saksassa soitimme muutamassa eri paikassa. Ensiksi Hampurin esikaupunkialueella

Pinnebergissä sijainneessa isohkossa klubissa meillä oli keikkoja lähes joka ilta ja

tämän jälkeen soitimme vielä joitakin keikkoja eri paikoissa Hampurin

lähituntumassa. Star­klubilla tuli usein käytyä ja sitten viereisessä klubissa, joka oli

itse asiassa huomattavasti parempi paikka, kuin Star­klubi. Siellä kävi paljon väkeä,

hyvä meininki ja erittäin tasokas brittibändi soittamassa.

– Norjaa kerkesimme myös jossakin välissä kiertämään. Weneskosken sihteeri nyt jo

edesmennyt Irma Karama, joka siihen aikaan seurusteli Sepi Keurulaisen kanssa, oli

koko ajan mukana meidän kaksi viikkoa kestäneellä Norjan kiertueella. Paikallinen

manageri oli järjestänyt meille keikkoja vähän joka puolelle Norjaa, pohjoisesta aivan

maan eteläosiin.

– Ruotsin rajalta ajoimme kohti Osloa ja ilmeisesti aika korkealta mäeltä laskeuduimme

pimeässä maan pääkaupunkiin ja näimme alapuolellamme koko Oslon valaistuna. Se

oli tosi vaikuttava näky. Majoituimme kaupungin keskustassa pienen puistikon

keskellä sijaitsevaan vanhaan monikerroksiseen Park Hotelliin. Maisteltuamme hieman

laivatuliaisia päätimme lähteä vielä samana iltana vähän tutustumaan

popparipaikkaan, jossa soittaisimme parin päivän päästä. Jormas­mainokset näkyivät

siellä olevan hyvin esillä paikan seinillä, josta bändin jäsenet heti tunnistettiin ja

mimmit menivät meidät nähtyään ihan sekaisin. Syntyi hirmuinen hulina. Emme

kuitenkaan odottaneet mitään tällaista shokkihoitoa. Bändistämme oli paljon juttuja

ruotsalaisissa pop­lehdissä ja maineemme oli saattanut kiiriä niiden lehtien kautta

Norjaan.

– Maaliskuussa 1966 bändimme soolokitaristi Sepi Kaurulainen päätti lopettaa soittamisen

ja keskittyä opiskeluun. Keikkojahan meillä oli runsaasti tiedossa ja tuli kiire löytää Sepin

tilalle vähintään yhtä tasokas soittaja. Kuulin jostakin, että Hasse Walli oli siirtynyt vuosi

sitten kitaraan ja soitti jo nyt tosi hyvin. Soitin Hasselle ja pyysin häntä tulemaan

koesoittoon treenikämpällemme. Hasse, joka fanitti Jormasia, osasi jo entuudestaan ulkoa

suurimman osan ohjelmistostamme, joten hänelle ei tuottanut suurempia vaikeuksia

selviytyä koesoitostaan. Myös Hassen ulkoinen olemus sopi bändin imagoon, eikä

poikennut siitä liikaa. Eli hän näytti soittajalta. Hasse Walli roikkui vielä jonkin aikaa

mukana keikoillamme perehtyen lähemmin Sepin soittoon ja yleensäkin koko bändin

esiintymiseen.

– Hasse oli aikalailla erilainen kitaristi kuin Sepi. Hän oli vähän niin kuin Peter

Townsend­tyyppinen soittaja, kun Sepi taas oli enemmänkin George Harrison-
tyyppinen. Huhtikuun alussa treenasimme ohjelmistoamme rankasti Hassen kanssa

treenikämpällämme ja saman kuukauden 21. päivänä meillä oli Kulttuuritalolla

ensimmäinen keikka uuden soolokitaristimme kanssa. Hasse oli nyt bändimme ainoa

koululainen ja heti Kulttuuritalon keikan jälkeen lähdimme hänen kanssaan kiertueelle

ympäri Suomea. Tätä koulun ja keikkojen välistä sukkulointia jatkui kesään asti,

kunnes Hasse päätti siirtyä kokonaan ammattilaisuuden puolelle hänkin.

Hasse Walli: Nameless jäi vuonna 1964 minun viimeiseksi bändikseni, jossa soitin rumpuja.

Soolokitaraan vaihdoin tavallaan Mosse Enqvistin ja Cay Karlssonin kannustamana. Heillä oli

nimittäin hieno treenikämppä Viiskulman lähellä ja olin kerran siellä, kun kundit menivät

kahville tai jonnekin ja jäin sinne treenaamaan Mossen Fenderillä ja hänen kaikulaitteella ja

vehkeillä. Olin aivan seitsemännessä taivaassa ja omissa maailmoissani, kun he tulivat takaisin ja

sanoivat minun soittavan niin hemmetin hyvin, että minun pitäisi ryhtyä kitaristiksi. Olin ihan

otettu ja siitä sain siten vähän luottamusta, että ehkä voisinkin olla kitaristi.

– Minulla oli koulussa pari kaveria, joiden kanssa treenasin. Meillä oli sellainen pieni

kitaratrio. Vähän myöhemmin minut pyydettiin The Typhoons ­yhtyeeseen. Heiltä

puuttui soolokitaristi ja niin minä pääsin bändiin. Yhden vuoden kokemuksella minut

sitten pyydettiin Suomen ykkösbändin, Jormasin soolokitaristiksi.

– Ruotsin kiertueiltamme muistuu mieleen sellainen tapaus, kun Tukholmassa hotellissa

asuessamme olimme unohtaneet lukita keikkabussimme ovet, jonka seurauksena minun

tuliterä Gretsch ­kitarani ja Kiken basso varastettiin. Seuraavalla keikallamme, joka oli

jokin Folkparken juttu, jouduimme soittamaan lainakamoilla. Saimme siellä

soittaneelta tanssibändiltä lainaksi kitaran ja basson. Ostin itselleni Göteborgista

käytetyn Fender Telecasterin, joka olikin sitten Suomen ensimmäinen Telecaster.

Muutamalla ruotsalaisella bändillä oli silloin jo sellainen käytössä, mm. Shanesilla,

joka olikin siihen aikaan todella hyvä bändi. Kicke osti itselleen Fender Telecaster

basson.

– Tanskassa meillä oli yhdellä reissulla sovittuna tapaaminen eräässä pienessä

kaupungissa tanskalaisen agentin kanssa. Hän ei odotuksistamme huolimatta koskaan

ilmestynyt paikalle. Ajoimme takaisin Tukholmaan ja asuimme siellä sitten teltoissa,

kuten näihin aikoihin meillä oli kesäisin tapana tehdä. Majoituimme Fruängenin

leirintäalueelle ja kävimme usein syömässä aivan lähellä olevassa motelli Gyllene

Rattenissa. Äitini oli pakannut minulle mukaan valtavan määrän näkkileipää,

kuivamuonaa ja sulatejuustoa. Minua hätkähdytti Ruotsin senaikainen elintaso, koska

Suomessa elettiin kyllä periaatteessa silloin vielä sodanjälkeistä aikaa. Ostimme

silloin kaikki sekä lava­ että arkikuteet Ruotsista. Monilla Ruotsissa soittaneilla

suomalaisilla bändeillä oli sellaiset mokkabootsit, joita ei Suomesta siihen aikaan

saanut ostaa.

– Pepe kyllästyi leirintäalueella asuessamme olemaan ilman naispuolista seuraa ja kävi

bändin kleinbussilla Suomessa hakemassa vaimonsa Leenan sinne. He olivat aika

värikäs pariskunta, koska riitelivät paljon.

– Jormasilla oli Ruotsissa joka paikassa hirveä succee ja olimme laulullisesti todella

kova bändi. Meillä oli myös erittäin kova komppipari; Kurre Mattsson ja Kicke

Bergholm. Kurre oli soitossaan kuin ukkosmyrsky ja muutenkin mielettömän

muusikaalinen. Meistä tuli hänen kanssaan hirveän hyviä kavereita ja tapasimme

myös keikkojen ulkopuolella. Kurre antoi minulle hänen Lauttasaaren asunnollaan

käydessäni The Adventures ­yhtyeen singlen ”The Wind”, joka oli hieno

rautalankaversio Eri Lindströmin kappaleesta ”Tuuli tuo, tuuli vie”. Pidimme Kurren

kanssa yhteyttä 10­15 viimeistä vuotta aina hänen kuolemaansa asti. Vähän ennen

kuolemaansa hän lähetti minulle lainaksi leike­ ja valokuvakansionsa, jonka sain sitten

kopioitua. Itse asiassa kävi vielä niin, että vastaanotin sen vasta Kurren kuoleman

jälkeen. Hän oli sen kyllä itse pakannut, mutta vaimonsa sen sitten minulle lähetti.

Jormas oli iso harppaus suomalaisessa pop­musiikissa kansainväliseen soundiin. Se oli

ensimmäinen bändi, jolla oli täysin kansainvälinen tyyli sekä laulussa, että soitossa.

– Pepen ja Rallen intensiivinen solistisuhde vaikutti bändiin. Pitkillä matkoilla,

esimerkiksi kun piti istua 500 kilometriä autossa matkalla jonnekin Göteborgiin, niin

tunelma oli välillä vähän painostavakin, enkä koskaan oikein ymmärtänyt, mistä

siinä oikeasti oli kysymys. Jormas oli hirveän epähomogeeninen bändi. Meillä kaikilla

oli niin kovin erilaiset luonteet. Pepen ja Rallen väliset jännitteet purkautuivat

kuitenkin keikoilla positiivisena energiana. Eli se kääntyi edulliseen suuntaan.

– Islandersien treeneissä mukana ollut luokkakaverini muisti sellaisen tapauksen jossa

olin harjoitusten lomassa kokeillut Pepen kitaraa, johon Pepe oli sanonut, että: ”Älä

Hasse turhaan sitä kitaraa ota, et sinä kuitenkaan sitä ikinä opi”. Kun sitten Pepellä ja

Rallella oli yhteiset 50­vuotisjuhlat ravintola Budapestin alakerrassa, niin kerroin

omassa puheessani tämän jutun ja se sai aikaiseksi aika remakat naurut. Aika hauska

juttu, kun kolme vuotta myöhemmin soitin sitten soolokitaraa samassa bändissä Pepen

kanssa.

Jussi Raittinen: Olin aika pimiössä näistä hommista, kun olin intissä Mikkelissä ja Haminassa.

Kun sitten näin Jormas­yhtyeen keikalla Helsingissä jollakin armeijan lomallani, niin olin ihan,

että wow, tämähän on aivan uskomaton bändi, se oli kehittynyt niin mielettömästi. Silloin ei

Scandinaviassa ollut varmaan yhtäkään toista niin hyvää bändiä, kuin Jormas. Se oli

ehdottomasti ainakin Suomen ykkönen.

Pepe: Kesäkuun alussa 1966 olimme koko bändi kutsuttuina levy­yhtiö Westerlundin toimistoon.

Siellä Reiska Bäckman soitti meille P. J. Probyn laulaman Englannin listaykkösen ”To Make a

Big Man Cry”. Hän iski minulle levyn käteen ja pyysi kuuntelemaan. Seuraava yhteydenotto

Bäckmanilta tulikin sitten kyseisen biisin suomalaisen käännöksen levyttämisen merkeissä. Jyrki

Lindström oli tehnyt käännöksen ja se sai suomenkieliseksi nimekseen ”Saat miehen kyyneliin”,

joka oli samalla ensimmäinen Jormas­yhtyeen suomeksi laulama biisi. Taustat tehtiin

Pitäjänmäen uudessa Finnvoxin studiossa 14.6.1966 suuren 22­miehisen orkesterin kanssa,

rumpalina Erkki Valaste. Kävin sitten erikseen laulamassa päälle oman osuuteni ja apinoin

Probyn laulun yksi yhteen niin hyvin, kuin vain pystyin. Kun lauletut vuoteni olivat yhdellä

kädellä luettavissa, niin jälki ei ollut kovin kaksista. Kesäkuun aikana levytettiin Jormas-
kokoonpanolla singlen toiselle puolelle The Mamas & The Papas’in suuri hitti ”California

Dreaming”, solistina Ralle Wikström. Teimme kesän aikana vielä yhden sinkun. Sen A­puolelle

levytettiin Beach Boysien hitti ”God Only Knows”, jälleen Jyrki Lindströmin suomenkielisin

sanoin, nimellä ”Taivas vain tietää”. Se tuli minun laulettavakseni, samoin kuin B­puolen biisi

”Mennä voit”.

– Jormas joutui kokemaan Suomen­kiertueillaan keikkapaikoilla paikallisten jannujen

taholta välillä koviakin aggressioita. Väkivaltaiset purkaukset johtuivat joko

mustasukkaisuudesta oman paikkakunnan mimmeistä tai sitten syynä oli esimerkiksi

se, ettemme soittaneet tangoja. Välillä sai väistellä lavalle lentäviä esineitä tai sitten

yrittää suojautua, kun lavan edessä seisovat rambot alkoivat töniä meitä

laulumikrofoneillamme kasvoihin. Minulla on etuhampaat tästä johtuen ihan röpelöiset

ja huulet olivat välillä turvoksissa. Jormas­aikana ei sentään enää ollut sitä ongelmaa,

etteivät pitkätukkaiset muusikot uskaltanut keikkojen jälkeen mennä määrättyihin

yöbaareihin. Sitä vastoin The Islanders­aikana löytyi vielä paikkoja, joissa ei

pitkätukkaisia siedetty.

– Helsingissä soitimme koulubileissä samana iltana kahdessa ja jopa kolmessakin eri

koulussa. Niinä iltoina oli esiintymisemme pituus ainoastaan 45 minuuttia koulua

kohden, jonka jälkeen siirsimme kamat roudarimme Spiken’in avustuksella autoon ja

jatkoimme seuraavalle koululle. Spiken, joka osallistui myös Kurren tuplarumpusetin

kokoamiseen, sai helposti koulun oppilaita mukaan roudaushommiin ja laitteiden

pystytys seuraavassa kohteessa sujuikin yleensä melko nopeasti. Roudarimme oli

saanut lempinimen Spiken (naula) siksi, että oli erittäin lihava. Uudenvuoden aattona,

vappuna ja juhannuksena Jormas saattoi soittaa jopa neljässä eri paikassa.

– Ruotsissa Jormas vietti jopa enemmän aikaa, kuin Suomessa ja olimme Idolnytt’in,

ruotsalaisen Suosikin, lukijaäänestyksessä sijalla kuusi, ennen Beatlesia ja Rolling

Stonesia. Meillä oli kerran Tukholman Nalenilla keikka yhtä aikaa erittäin suositun

irlantilaisen Them­yhtyeen kanssa, joka oli Van Morrisonin ensimmäinen bändi.

Ruotsin managerillamme Olle Nordströmillä oli tapana mitata kellolla aplodien kestot

ja sen perusteella Jormas sai silläkin kertaa soittaa Nalenin isolla lavalla ja Them­yhtye

joutui pienelle lavalle esiintymään. Kyllä niitä sapetti. Ollessamme Örebrossa

valtavan suuressa ja loppuunmyydyssä hallissa keikalla ja samalla lämppärinä useita

ykköshittejä tehneelle brittibändi Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick ja Tich’ille meidät

kiljuttiin soittomme jälkeen kolmesti takaisin lavalle. Päätähdet rupesivat siinä

vaiheessa pureskelemaan kynsiään ja olivat kuulemma ihmeissään moisesta

suosiostamme. Suomessa useat tahot pitivät meitä maamme suosituimpana bändinä ja

kanssamme ei samassa sarjassa kilpaillut yksikään toinen yhtye.

– Ruotsia kiertäessämme Olle ei liikkunut mukanamme Tukholman ulkopuolella, vaan

eli aivan omaa elämäänsä. Hänellä oli Jaguar ­urheiluauto ja hän vaikutti muutenkin

aika äveriäältä. Joi konjakkia Pommackilla, mielestäni aika erikoinen valinta! Ollella

oli vaalea, mukava suomalainen avovaimo ja vierailimme joitakin kertoja heidän

kotonaan. Kaikki keikkamatkat Ruotsissa ajoimme Kiken kanssa kahdestaan,

Veneskosken kleinbusseilla. Kun halusimme pitkillä ajomatkoilla hieman enemmän

tilaa autoon, niin panimme Kurren rummut kleinbussin kattotelineelle. Meillä oli

keikkoja ympäri Ruotsin, etelästä aivan maan pohjoisosiin. Majoittumisemme

hoidimme itse, paitsi silloin kun oli kyse useamman bändin yhteiskiertueesta. Kun

meillä oli konserttikiertue Ruotsissa Shanesien, Ola & The Janglersien ja Tagesin

kanssa, niin silloin oli hotellit buukattu valmiiksi, kaikki asuivat samassa hotellissa.

– Bailaamisemme ei ollut kovin merkittävää. Etukäteen suunniteltuja bileitä

järjestimme Suomessa yleensä ainoastaan vapaapäivinämme, jotakin pienimuotoista

oli kyllä keikkojen jälkeen, varsinkin kesäaikaan. Jos keikkaretkillämme jokin

nuorisoryhmä oli biletuulella ja jollakin heistä oli kämppä vapaana, niin he tarjosivat

mahdollisuuden mennä heille bailaamaan. Verrattuna tämän päivän rokkimiesten

touhuun, niin alkoholin käyttö oli siihen aikaan aika mitätöntä ja keikoilla emme

ryypänneet koskaan. Muistan, että ainoastaan yksi keikka on alkoholin käytön takia

mennyt pipariksi. Meidän piti vappupäivänä soittaa jossakin Turun keskustassa

olevassa hallissa, jonne oli kerääntynyt aivan sairaasti väkeä, mutta Kurre oli

edellisenä päivänä ryypännyt niin rajusti, ettei pystynyt soittamaan keikkaa. Se oli

kauhea tilanne.

Kicke Bergholm: Olimme nuoria ja uhmakkaita ja vähän sitten joskus näissä kotibileissä

riehaannuimme ja joku porukasta jopa poltti joitakin kertoja maton. Lapsellista touhuahan se oli.

Kun matto oli tarpeeksi palanut, sammutimme sen ja jatkoimme bileitä. Ruotsin puolella taas oli

”rock­tyyliin” riehakkaat keikanjälkeiset jatkot. Töitä oli Ruotsin puolella kyllä niin paljon, että ei

siinä kauheasti kerinnyt riehumaan.

Ralle Wikström: Kun näissä keikkojen jälkeisissä jälkilöylyissä oli usein mukana aika kirjava

porukka, niin sen ymmärtää, mitä niissä voi tapahtua. Kaikki olivat vähän räjähtäneessä tilassa.

Joku saattoi hyvinkin pistää esimerkiksi asunnossa maton palamaan. Kesällä järjestettiin usein

keikkojen jälkeen rantabailuja, joihin saattoi osallistua 30­40 henkeä. Jos olimme soittaneet

jossakin Helsingin lähistöllä, niin ilta jatkui usein sitten rantajuhlilla Hietsussa, eli Hietaniemen

uimarannalla tai Munkkiniemen rannassa. Täytyy ottaa huomioon, että olimme alle 20 ­vuotiaita.,

– Saksan keikoillamme, kun ei hotelleissa ollut mahdollisuutta lämpimään suihkuun,

niin Pepe keksi oivallisen keinon tähän ongelmaan. Laskimme lämpöpattereista

kuumaa vettä ämpäriin ja lisäsimme siihen sitten kylmää, niin saimme tällä

systeemillä kukin vuorollamme ainakin tukan kunnolla pestyä.

– Vapaa­ajanvietoistamme muistuu mieleen kesämökillämme Espoon Suvisaaristossa

sattunut tapaus. Olimme menossa kalaan ja Pepe istui veneen peräpenkillä käsi

moottorin kaasukahvalla. Ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta veneen 5

hevosvoiman Terhi­perämoottori irtosi kiinnityksestään ja vajosi meren pohjaan.

Syvyyttä ei onneksi ollut kuin 2­3 metriä, joten saimme sukeltamalla moottorin

nostetuksi pintaan ja kiinnitetyksi sen uudestaan veneen perälautaan. En koskaan

unohda Pepen ilmettä, hänen yhä istuessa paikoillaan käsi edelleen ikään kuin

moottorin kaasukahvalla, vaikka ei sitä siinä enää ollutkaan, ihmetellen mitä oli

tapahtunut.

Pepe: Kokopäiväinen yhdessäolo pitkillä kiertueilla vaati meiltä myös veronsa ja välillä ilmeni

jännitteinä bändin sisällä. Minä lauloin yhä enenevässä määrin soolo­osuuksia ja jouduimme

tekemään Rallen kanssa jonkun verran työnjakoa. Aina ei ollut helppoa jakaa solistitonttia.

– Loppukesästä 1966 olimme jälleen Ruotsissa, teimme kovasti keikkoja ja levytimme

Tukholmassa Dieke Audiotron studiolla melko komeakomppisen New Oerleans ­

klassikon ”Get Out Of My Life Woman”. Suomessa keikkojamme nauhoitettiin saman

kesän aikana TV:n toimesta kahdesti. TV1 kuvasi meitä 29.6.1966 Ohimennen ­

ohjelmaan Raaseporin linnan jäätävän kylmillä raunioilla, jossa esitimme kappaleet

”Days, Nights” sekä ”Saat miehen kyyneliin”. Toinen näihin päiviin säilynyt

televisiotaltiointi tehtiin elokuun alkupuolella Dansholmin lavalla Tolkkisissa.

– Syksyllä Hasse osti käytettynä Göteborgista varmaankin Suomen ensimmäisen

Fender Telecaster kitaran. Sen upea saundi on selkeästi kuultavissa seuraavaksi

levyttämillämme biiseillä, ”Sticks And Stones” ja ”Mennä voit”. Molemmat kappaleet

päätyivät jouluksi ilmestyneelle ensimmäiselle Jormas ­LP:lle, joka sisälsi kokonaan

bändimme siihenastisen levytetyn tuotannon.

– Lokakuussa 1966 Kicke, Ralle ja minä jouduimme asevelvollisuuttamme

suorittamaan. Moni ihmetteli, miksi suosionsa huipulla olevan bändin jätkät eivät

hakeneet lykkäystä, koska sitähän olisimme ehkä kaikki saaneet. Bändin tilanne oli

kuitenkin siinä vaiheessa, että tuntui hyvltä pitää pidempi tauko ja miettiä intin

jälkeen asiaa uudestaan.

– Viimeisenä keikkapäivänä ennen inttiin menon, 5. lokakuuta Jormas soitti Salossa.

Tilaisuutta mainostettiin näyttävin tekstein KUNINGAS ON KUOLLUT. Matkalla

seuraavalle keikkapaikalle Karjaalle ajoin pimeällä tiellä kuplafolkkarimme ulos tieltä.

Autossa olivat kyydissä vaimoni Leena etupenkillä ja rumpalimme Kurre Mattson istui

takapenkillä. Muut bändin jäsenet ja kamat tulivat perässä ajavassa volkkari

kleinbussissa. Ajoin Jyrki Hämäläisen Saab 96:n perässä, kun jossain vaiheessa Salon

jälkeen asfaltti päättyi ja tie muuttui mutkaiseksi hiekkatieksi. Odottamattomasti kohta

tämän jälkeen alkoikin aivan äskettäin asfaltoitu, loivanousuinen tieosuus ja ajaminen

muuttui mielestäni todella hienoksi. Seuraava muistikuvani oli, että tie kääntyi jyrkästi

vasemmalle ja asfaltti päättyi juuri ennen tätä mutkaa. Ehdin vain hieman kääntää

autoa pimeällä tiellä vasemmalle, ennen kuin ajoimme tässä varsinaisessa

surmanloukussa auton katon kautta ympäri, kierien etukulma edellä ulos tieltä.

– Turvavöitä ei ollut autoissa vielä siihen aikaan ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Meidät vietiin takana tulleella kleinbussillamme nopeasti sairaalaan. Leenalla oli

reisiluun murtuma, Kurren lonkka oli vioittunut ja minulla oli haavoja kasvoissa. Silmä

oli lähellä mennä siinä hommassa. Sain tikkejä silmäkulmaani. Myös kaulani ja

nilkkani olivat veressä. Viimeinen Jormas ­keikka jäi meiltä soittamatta. Sen uusimme

vasta vuonna 2007 Billnäsin Back to the sixties – tapahtumassa.

– Ruotsinkielisinä Kicke ja Ralle lähtivät suorittamanaan asevelvollisuuttaan

Dragsvikiin. Minulla oli ensin junalippu Ylämyllylle Joensuun taakse kenttätykistöön,

mutta kotiolosuhteitteni vuoksi anoin siirtoa johonkin lähempään kohteeseen. Leenalla

oli kolarin jälkeen jalka poikki ja tyttäremme Heidi vasta puolivuotias. Tuntui jotenkin

rankalta lähteä kauas kotoa ja jättää kipsi jalassa kulkeva vaimo ja pieni tytär tänne

kaksin. Anoin Santahaminaan, mutta omaksi onnekseni jouduinkin Hyrylään,

ilmatorjuntarykmenttiin. Silloin nimittäin puhuttiin, että Santahamina on aivan hirveä

paikka. Hyrylässä kaikki matkustelukin tapahtui auton lavalla.

– Bändin hajoamisen jälkeen Hasse Walli sai paikan Johnny Liebkindin Frankies-
kokoonpanon kitaristina, jossa Ande Päiväläinen oli rumpalina. Kurre Mattson liittyi

Eero ja Jussi & The Boys­yhtyeeseen ja soitti siinä vuoden 1967 lokakuun loppuun,

jolloin siirtyi Dannyn D’Islandersiin. Ainoastaan Ralle Wikström jätti musiikkihommat

kokonaan armeijan jälkeen ja keskittyi opiskeluun, mm. Malmössä.

– Jormas teki keväällä 1967 vielä eräänlaisella tilapäiskokoonpanolla levyn ”Rööperiin /

Kuin yö”. Juha Vainio oli tehnyt suomenkieliset sanat Beatlesien ”Penny Lane”­biisiin, joka

oli saanut suomenkieliseksi nimekseen ”Rööperiin”. Tässä tilapäiskokoonpanossa soittivat

varsinaisten Jormas­muusikoiden Hassen ja Kiken lisäksi Ronnie Österberg (rummut) ja

Roosterseissa soittanut Måns Groundstroem (piano). ”Rööperiin”­kappaleella oli vielä

mukana saundia täydentämässä trumpetisteja ja pasunisteja. Kicke oli saanut intistä lomaa

päästäkseen mukaan levyn taustojen tekemiseen. Kun taustat olivat kunnossa pistäydyin

lomallani studiolla pikaisesti hoitamassa lauluosuuden. Hommaan olisi kyllä mielestäni

pitänyt paneutua enemmän. Nythän asia hoitui siten, että kävelin studioon ja sain vasta

siellä laulun tekstit eteeni. Biisi sijoittui kesäkuun myyntiin perustuvalla TOP 30 listalla

sijalle 7.

– ”Kuin yö”­biisiin oli suomenkieliset sanat tehnyt Jyrki Lindström. Se oli minulla

keikoilla eräänlainen soolobravuuri. Laulussa on erittäin korkeita falsettiääniä, enkä

nykyisin pääse enää lähellekään niitä. Se on jännä juttu, kun toisilla laulajilla

(englantilaisilla) ikä ei näytä vaikuttavan falsettiin millään tavalla, vaan pystyvät

vielä vanhana ukkonakin ”vinkumaan” mitä tahansa.

– Keväällä ja kesällä 1967 tässä tilapäiskokoonpanossa jatkoivat itseni lisäksi Kicke,

Hasse ja Ronnie Österberg. Soitimme mm. Beach Boysien lämmittelybändinä

Helsingin Messuhallissa (nykyisessä Kisahallissa) helluntaina 13.5.1967. Tosin Hasse

ja Ronnie touhusivat jo silloin vastaperustetun Blues Sectionin kanssa. Porin Pop

Festivaaleilla 16.7.1967 he soittivatkin sitten sekä Jormaksen että Blues Sectionin

kanssa.

– Kicke Bergholm pääsi intistä toukokuussa 1967 ja soitti seuraavan kesän Dannyn

uudessa D’Islandersissa, jossa myös siihen aikaan Suomessa paremminkin

jazzrumpalina tunnettu Matti Oiling oli mukana. Hän oli aikaisemmin 60­luvulla

soittanut Jorma Weneskosken, Onni Gideonin, Herbert Katzin ja Lasse Mårtensonin

yhtyeissä, sekä Jerry Williamsin bändissä ja suositussa ruotsalaisessa Telstar-
yhtyeessä. Kicke ja Oiling olivat kesän aikana yhdessä ideoineet uuden Jormas-
yhtyeen kasaamista ja kun minä sain varusmiespalveluni päätökseen elokuussa, niin

uusi Jormas sai alkunsa. Pidin jo intin aikana tuon näppäräsormisen Mamban soitosta

ja halusin hänet mukaan tähän uuteen Jormas­kokoonpanoon. Mies suostui tulemaan

mukaan bändiin ja näin aloittelimme tällä hieman muuntuneella kokoonpanolla, jossa

Hassen korvasi alkuperäinen Jormas­kitaristi Seppo Keurulainen.

– Sepi oli vuoden verran opiskeltuaan lopettanut opintonsa ja kerinnyt tämän jälkeen

soitella Hassen jälkeen Johnnyn Frankies­yhtyeessä. Hän oli erittäin lahjakas kaveri,

voidaan sanoa ”Heikki Laurila II”. Kun Laurila ei kerinnyt soittaa kaikkia

studiokeikkojaan, niin Seppo soitti ne silloin hänen puolestaan. Hasse taas soitti

vastaisuudessa studiokeikkoja enemmänkin Love Records­puolella.

– Uusimme levytyssopimuksemme EMIn kanssa elokuussa ja levytimme välittömästi

tämän jälkeen tällä uudella kokoonpanolla ensimmäisen sinkkumme ”Riski Riitta /

Luokses palaan taas”. ”Riski Riitta” oli jälleen Junnu Vainion suomennos, Beatles

kappaleesta ”Lovely Rita”. ”Luokses palaan taas”­biisin alussa on pasuunajuttuja, johon

eräs levy­yhtiön palkkaama brittijätkä teki oman sovituksensa, joka ei mielestäni ollut

kyllä yhtä hyvä, kuin alkuperäinen. Ensimmäisen keikkamme soitimme Kuopiossa

16.9.1967.

– Tuohon aikaan vaikutti pop­musiikkiympyröissä jazz­muusikko Seppo ”Paroni”

Paakkunainen. Matti Oiling keksi luultavasti siitä itselleen lisänimeksi ”Keisari”. Hän

otti käyttöön nimensä mukaiseksi esiintymisasuksi sinisen takin, jonka reunoissa ja

kauluksessa oli valkoista turkista ja muilta osin takki oli kirjailtu kultaisella langalla.

Masa vaati myös, että muillekin bändin jäsenille tuli hankkia esiintymisasuksi

kukalliset paidat.

– Marras­joulukuun vaihteessa 1967 tuli yhtenä iltana odottamattomasti aivan järjettömästi

lunta ja olimme menossa keikalle. Autonkuljettajamme Steffi ajoi perävaunullista

farmariamme, johon hän oli vaihtanut talvirenkaat takapyöriin, mutta edessä oli vielä

kesärenkaat alla. Kicke tuli vaimonsa Leenan kanssa perässä heidän Datsunillaan.

Hämeenlinnaa lähestyessämme oli tiellä kaksi rekkaa poikittain ylämäessä, eikä meillä

ollut mitään mahdollisuutta päästä läpi moneen tuntiin. Autot ohjattiin sivutielle ja

teimme siitä eteenpäin matkaa hyvin hiljaista vauhtia ajaen.

– Erään loivan alamäen päässä näkyi maitolaituri, joka kertoi siitä, että mäki päättyisi

T­risteykseen. Jarrutuksesta huolimatta auton vauhti ei yhtään hiljentynyt, vaan jatkoi

matkaa kuin kelkka ja aloimme siinä vaiheessa ottaa auton penkeistä kiinni. Steffi sai

sen verran autoa käännetyksi, että menimme kuitenkin maitolaiturista ohi ja auto sekä

perävaunu putosivat siististi pellolle. Kicke pysyi onneksi Datsunillaan tiellä. Syvästä

lumesta tielle räpiköityämme jatkoimme matkaa Kiken autolla, Steffin ja Leenan

jäädessä hoitelemaan kuljetuskalustoamme. Aika ahdastahan tuo matkan teko pienessä

autossa oli, viisi kaveria, kaksi kitaraa, basso ja virvelirumpu. Steffi ja Leena saivat

pian kuitenkin jostain lähitalosta traktorin vetämään koko paketin tielle ja keikka tuli

jossakin Forssan suunnalla kunnialla hoidetuksi.

– Loppuvuodesta 1967 äänitimme toisen singlemme ”Kenties, kenties / Alusta mä kaiken

alkaisin” ja levy ilmestyi tammikuussa. Junnu Vainio suomensi molemmat biisit, ”Kenties,

kenties”­biisin ollessa Junnun meille tekemä kolmas Beatles­käännösteksti. Kappaleen

alussa on sellainen ”kitaraliuku” alas, jota ei äänitysvaiheessa tahdottu oikein saada

kuuluman toivotulla tavalla ja lopputuloskin jäi aika kamalaksi. Suomalaisissa studioissa

oli mielestäni yleinen problematiikka näissä popparitouhuissa, että mittareita vahdittiin

liian tarkkaan, eikä luotettu kuuloon! Nauhureissa oli aina enemmän kapasiteettia, kuin

mitä oli tarkoitus käyttää, eli niissä pystyi ajamaan mittarit punaiselle, eikä äänitys

mennyt särölle. Siinä tapahtui silloin ns. nauhakompressaatio, jolloin hiljaisetkin äänet

tulivat ulos. Sitä äänittäjät eivät kuitenkaan suostuneet studioissa siihen aikaan tekemään,

vaikka toivoimme. Tämän vuoksi sen ajan popparilevyt kuulostavat lähinnä

”naksutukselta”, ne eivät soi.

– Meidän ensimmäinen LP­levymme ”Jormas” oli lähes kokonaan kooste bändin

singleistä. Kun rupesimme kokoamaan uutta ”Sincerely!”­albumia, halusimme sen

olevan kokonaan ennen julkaisematonta materiaalia. Levy, joka oli edeltäneitä

sinkkujamme rankempi, ilmestyi 1.2.1968 ja edusti enemmän blues­, jazz­ ja rock-
linjaa. Albumilla on viisi omaa sävellystämme, joista kaksi on minun tekemiäni:

”Daddy Doesn’t Like My Baby” sekä ”Listen To My Song”. Sepi Keurulainen, Matti

Oiling ja Mamba Koskinen sävelsivät levylle kukin omat biisinsä. Levy oli kokonaan

englanninkielinen ja julkaistiin Pohjoismaiden lisäksi myös Saksassa ja Englannissa.

– Siihen aikaan ei oltu niin hanakoita pistämään tekijännimiä mihinkään. Sitä ei

pidetty kovinkaan merkittävänä tulolähteenä. Toisaalta ei myöskään ajateltu

tulevaisuutta, vaan luotettiin selviämiseen omalla osaamisella. Ei myöskään pidetty

omia tekeleitä niin suurina, että niiden perään kannattaisi ruveta huutamaan

myöhemmin. Tärkeämpää oli häärääminen, tekeminen ja keikoilla käyminen ja

erityisesti, miltä bändi kuulosti. ”Asuimme” treenikämpällä ja harjoittelimme rankasti,

jotta saimme homman kuulostamaan omasta mielestä tosi hyvältä, sitten menimme

esittelemään taitojamme ja toivoimme, että mimmit diggaa. Raha ei yleensäkään

näytellyt siihen maailmanaikaan niin suurta roolia. Eikä kyllä vieläkään.

– Helmikuun puolivälissä olimme kiertueella Pohjois­Suomessa. Sallassa soittamamme

keikan jälkeen yövyimmeKarhun maja ­nimisessä pienessä, tunturin juurella

sijaitsevassa majapaikassa. Vaikka lunta oli ihmeteltävän vähän, niin aamulla meille

heräsi kuitenkin halu päästä kokeilemaan laskettelemista. Kicke oli käynyt ennenkin

laskettelemassa ja olimmehan me kaikki hiihtäneet joskus lapsina, joten tiedustelimme

mahdollisuutta saada suksia ja hiihtokenkiä lainaksi. Kaikki järjestyi ja meitä varten

luvattiin laittaa jopa hiihtohissi sen verran käyntiin, että pääsimme ylös tunturin laelle.

Tunturin huipulla totesimme, ettei sielläkään ollut lunta juuri lainkaan.

– Sieltä me sitten kivien seassa kurvailimme alaspäin, Seppo ensimmäisenä ja Kicke

hänen perässään. Loppurinne oli suora ja pitkä ja melko jyrkkäkin. Sen ikäisenä rinne

näytti kuitenkin vain mielenkiintoiselta, eikä tuntunut mitenkään huimalta. Yhteen

kohtaan oli kuitenkin satanut aika paksulti uutta lunta ja Kicke lensi rinteessä suoraan

rähmälleen. Siteet eivät auenneet ja häneltä katkesivat toisesta jalasta molemmat

sääriluut. Toimme Kiken ahkiolla alas tunturista, nostimme hänet farmariautomme

takaosaan ja minä lähdin viemään Kickeä sairaalaan Sallaan.

– Olin ensimmäistä kertaa elämässäni vähällä pyörtyä siellä sairaalassa. Seurasin

toimenpidehuoneen ulkopuolella, mitä huoneessa tapahtui ja näin sen avonaisesta

ovesta monitorin, jossa näkyivät Kiken jalan katkenneet luut, sekä jokin pystyssä

sojottava luupiikki. Silloin iski niin mahdottoman huono olo, että oli pakko istuutua

käytävän lattialle ja ottaa happea. Kicke jäi sairaalaan ja hänet tuotiin sitten

myöhemmin sieltä kotiin Helsinkiin.

– Bändi oli nyt ilman basistia ja keikkoja pohjoisessa vielä soittamatta, mutta emme

lannistuneet. Opettelin soittamaan bassoa autossa matkalla Sallasta Kemijärvelle, eikä

yhtään kiertueen keikkaa tarvinnut peruuttaa. En ollut koskaan aikaisemmin soittanut

bassoa, mutta muistin onneksi hyvin, mitä Kicke niissä biiseissämme soitti. Siihen

aikaanhan soitettiin aika pitkälle pelkkiä perusääniä, ei kovinkaan paljon vielä

kikkailtu soitossa.

– Onni onnettomuudessa oli, että Kikellä oli silloin bassona Fender Mustang, joka oli

pienempi kuin muut bassot ja sopi paremmin käteeni. Laulamiseen keskittyminen oli

kuitenkin jotenkin hankalaa tämän uuden instrumentin kanssa, vaikka olin tottunut

laulaessa soittamaan komppikitaraa. Pian tämän jälkeen meillä alkoi kahden viikon

Tanskan keikka Köpiksen Star Clubilla ja saimme toiseksi solistiksemme vanhan

tuttumme Jim Pembroken. Minä soitin näillä keikoilla bassoa ja Pembroke oli meillä

irtolaulusolistina. Kicke ei kauan sairastellut, vaan palasi lyhyen ajan sisällä

kainalosauvojensa kanssa mukaan keikoille.

Matti Oiling: Soitimme Kiken kanssa kesän 1967 Dannyn D­tuotannon ensimmäisellä

kesäkiertueella, nimeltään Mustaa ja valkoista. Danny­Showssa olivat sinä kesänä solisteina

Dannyn itsensä lisäksi Katri Helena ja Anki Lindqvist.

– Kicke sai kesän aikana ajatuksen uuden Jormas­yhtyeen kasaamisesta ja tiedusteli

minun halukkuuttani lähteä rumpaliksi bändiin. Suostuin ajatuksesta välittömästi ja

niin syntyi Pepen intistä pääsyn jälkeen paras mahdollinen bändi, uusi Jormas!

– Treenikämpäksemme saimme Helsinginkatu 14:ta vastapäätä viinakauppaa olevan

varastotilan. Se on sama kämppä, jossa Jussi & The Boys tänä päivänä harjoittelevat.

Ennen Jormas­yhtyettä siellä harjoittelivat The Avangers sekä Eero ja Jussi & The

Boys.

– Tanskan kiertueelle lähdimme viikon kuluttua Lapista palattuamme. Halusimme

mukaan Jim Pembroken, jonka Frederik (Ilkka Sysimetsä) oli juuri haukkunut Stump-
lehdessä maan rakoon. Sain tämän seurauksena suostutella viikon verran Jimiä, jotta

sain hänet lämpenemään ajatukselle lähteä mukaamme Tanskan rundille. Jim oppi

nopeasti biisien sanat ja muutenkin tunsi musamme. Pepe soitti bassoa ja hoiti solistin

hommat, Jim paikkaili Kickeä ja lauloi etupäässä vain stemmoja.

– Meillä oli heti kiertueen alussa huonoa tuuria, kun bändin hieno perävaunu hajosi jo

Tukholmassa. Päästäksemme jatkamaan matkaa, jouduimme vuokraamaan bändille

perävaunun. Tämän seurauksena kiertueemme meni taloudellisesti ihan pieleen.

Nuoruuden ja rockin hengessähän sinne mentiin, raha ei niin suurta osuutta merkinnyt,

mutta autonkuljettajallemme Steffille ja roudarillemme piti kuitenkin töistänsä palkkiot

maksaa.

– Esiinnyimme kahden viikon ajan Köpiksen Star Clubilla, sekä muutamissa muissakin

klubeissa Kööpenhaminen ulkopuolella. Steffi ja roudari pystyttelivät keikkapaikoilla

kamojamme joutuisasti ja toivat sitten joskus minulle rumpukapulat leikkimielisesti

ihan tyynyn päällä, niin kuin ”Keisarille” kuuluu, kun jo valmiiksi istuin siellä heidän

kokoamansa rumpusetin takana.

– Koska olin jonkin verran muita bändin jäseniä vanhempi ja kokeneempi, niin painotin

heille, että emme edusta ainoastaan itseämme, vaan myös Veneskoski­tuotantoa ja

Suomen rock­maailmaa. Siihen aikaan ei ollut vielä muotia tällainen sekoileminen ja

meidän pippalomme olivat tosiaan erittäin siistejä. Käytimme hyvin vähän alkoholia

ja minkään muun käyttö ei tullut kuuloonkaan. Yleensä kaikki jäi muutamaan kaljaan.

– Star Clubin keikat olivat hyvin pitkiä ja rankkoja ja olimme aina ihan poikki keikan

jälkeen. Aloitimme soittamisen vasta puolenyön aikaan ja kun soitimme neljä settiä,

niin kello oli viisi aamulla, kun pääsimme sieltä pois. Sen jälkeen siirryimme

lähitienoon klubiin, joka aukesi kello viisi aamulla. Kaikki paikan tarjoilijat, muusikot

ja muu väki menivät sinne aamukahville.

– Pepe on ihan loistotyyppi. Vähän arka ja ujo, mutta hyväsydäminen, loistava laulaja

ja erittäin kiva kaveri. Hän ei ole räiskyvä lavaesiintyjä ja jää siksi ehkä toisten

jalkoihin. Pepe on tulkitsija, jos vertaisi naispuoliseen artistiin, niin se olisi Anki

Lindqvist. Pepe on mielestäni parhaimmillaan studiossa.

Pepe: Huhtikuussa 1968 Mamba Koskinen jätti Jormas­yhtyeen ja me jatkoimme nelihenkisenä

bändinä ilman kosketinsoittajaa. Mamba oli kiva, ystävällinen ja herkkä kaveri ja häntä tuntui

kiinnostavan enemmänkin improvisoitu musiikki ja blues, kuin sovinnainen popmusiikki.

Jormaksen jälkeen Koskinen touhusi M.A.Nummisen systeemeissä, joista sitten rakentui Suomen

talvisota 1939­40 ­yhtye. Hän kiinnostui intialaisesta musiikista ja filosofiasta ja opiskelikin

Intiassa musiikkia kolmen vuoden ajan. Mamba otti ihan hiljattain minuun yhteyttä ja kertoi

säveltäneensä musiikkia intialaiseen runouteen ja pyysi minua biisien esittäjäksi. Olen kyllä

kerran kuunnellut läpi kaikki sävellykset, mutta en ole ainakaan vielä vastannut myönteisesti. Se

olisi projekti, joka vaatisi aikaa ja paneutumista asiaan.

– Toukokuun puolivälissä levytettiin Helsingissä Finnvoxin studiolla single ”Se

onnistuu / Elää”. Matti Oiling ja Seppo Keurulainen, jotka olivat jo jonkin aikaa

tehneet myös studiomuusikon hommia, olivat molemmat mukana tällä levyllä, kaikki

muut muusikot olivat Nacke Johanssonin johtaman 22 henkisen studio­orkesterin

soittajia. Vaikka levy julkaistiin Jormaksen nimellä, niin se olikin tavallaan jo

enemmän minun soolojuttuni, kuin Jormas­single.

– Kesän loppupuolella Jormas oli tullut tiensä päähän ja päätimme lopettaa. Aika oli

ajanut meidän ohitsemme. Poppari bändillä ei ollut enää Suomessa mahdollisuuksia

jatkaa muuttuneessa musiikkikentässä. Tilalle olivat astuneet raskaampaa musaa

soittavat bluesrock­bändit ja sooloartistit.

– Seppo ja Kicke saivat molemmat töitä Jormaksen hajoamisen jälkeen Tapani Kansan

bändistä ja Matti Oiling liittyi kapellimestari Ossi Runteen TV­orkesteriin, jatkoi

edelleen studiomuusikon töitä, sekä soitti myös Eero ja Jussi & The Boys ­yhtyeessä.

PEPE WILLBERG­ -"Kai veilä muistat sen"

Georg Lindström / Pauliina Visuri